Teksti Matti Hokka

Mitähän kaikkea sitä Vesijakojärven pohjassakin on!?

Vahingossa tai tahallaan. Järveen joutuu kaikenlaista rojua aikojen kuluessa ja sinnehän siitä kerran joutuneesta  tavarasta tietysti suurin osa jääkin. Näkymättömiin.

Tämä asia on tullut mieleeni, kun uutterana uistelijana olen joutunut nostamaan sieltä monenlaista roinaa kalojen lisäksi. Aikoinaan, lukiolaisena ja sen jälkeenkin, soudin loma-aikoina paljonkin uistinta. Silloin oli vallalla käsitys, että pilvisellä ilmalla ja varsinkin sateella hauki ottaa parhaiten, ja samaten kuviteltiin, että pitää soutaa lähellä rantoja. Nämä käsitykset olen joutunut vanhoilla päivillä kumoamaan. Nykyään vedän uistinta kaikenlaisilla ilmoilla ja yleensä ulapalla, missä vettä on vähintäin 6 -8 metriä. Vieheeni kulkee yleensä 5-6 metrin syvyydessä, jolloin sattuu silloin tällöin myös pohjakosketuksia. ”Saaliina” on useimmin laho koivun lehti tai risu, mutta yleensä ei mitään. Mutta joskus tulee mukana myös ihmisen sinne saattamaa, aika erikoistakin tavaraa. Siitä tarinassani kerron.

Mutta ensin kerron negatiiviset asiat. Verkkopyytäjälle sattuu joskus, että päätyankkuri (usein kai kivi) hautautuu pohjamutaan niin tiukkaan, että sitä ei jaksa nostaa. Tai se jää kivenkoloon. Tällöin kalamies sen kuin katkaisee ankkurinarun ja vie kohon pois. Nykyiset kalastuksessa käytetyt narut ovat useimmin polyeteenimuovia, joka on vettä kevyempää, ja siten se katkaistu naru jää pystyyn ”kellumaan”, yläpää aivan vedenpinnan lähellä. Ja siihen tietysti uistin tarttuu ja vielä hyvin herkästi. Silloin on yritettävä voimalla vetää sitä irti, mutta valitettavasti koukut eivät taivu ja naru on lujaa tavaraa, eli seurauksena on, että sinne meni viehe ja tapsi!

Minulle on sattunut tämmöinen tapaus kolmesti. Ensimmäinen paikka on Lihasaaren ja Tiirin puolivälissä paikassa, jossa Tiirin iso kivi ja Kangassaaren luoteispää ovat linjassa. Naruun tarttui kelluva vieheeni ja siiman vedin sitten poikki. Tartutin naruun tahallani toisen metallisen vieheen ja sen mukana lisäpainon, vedin siiman poikki, jolloin painot upottivat narun yläpään pohjaan, joten pohjasta ulottuu nyt vain puoliväliin pintaa kohden se sinne jätetty naru.

Seuraava samanlainen tapaus sattui Selkäkaitanon eteläpuolisen ison syvänteen keskivaiheilla, jossa vettä oli kolmisenkymmentä metriä. Sinnekin juuttui kelluva vaappu. Paikkaa en osaa tarkasti määritellä.

Kolmas tartunta tapahtui Selkäkaitanon kaakkoiskärjestä Maakaitanon suuntaan noin 40 – 50 metriä. Siinä oli vettä n.  15 metriä. Siihen tarttui metallinen viehe, joka on saattanut painaa narun mutkalle, niin että naru ulottuu vain puoliväliin pohjasta.

Ehdottoman tärkeänä neuvona sanoisin verkkokalastajille. Jos tällainen tapaus sattuu, että ankkuri jää pohjaan tiukkaan, niin laittakaa ankkurinaruun yläpäähän paino, ennenkuin katkaisette sen veden pinnan tasosta. Paino tällöin vetää narun yläpään pohjaan asti ja naru sitten ulottuu vain puoliväliin vettä.  Näitä mainittuja ankkurin juuttumisia kai sattui, kun aikaisemmin moni ”kalastaja” jätti päätykohonsa paikalleen laskeakseensa siitä muikkuverkkonsa seuraavalla kerralla. Mikä tietysti oli kiellettyä, mutta ”kalastajat” tekevät muitakin rötöksiä, kuin verkkopaikan varauksia. Oikeat kalastajat eivät toki verkkopaikkoja varaa, vaan antavat tilaa toisillekin. Pariin vuoteen en ole näitä paikallaan olevia varauskohoja havainnut.

Masentavinta ei näissä tapauksissa ole ollut sen aina parhaan vieheen menetys, vaan masennus, kun vieheen tarttuessa luulee, että nyt tulee se ”suurin, se suurin”, josta Vesa-Matti Loiri laulaa Eino Leinon niin runoiltua, – ja kun sitten toteaa, että painaa kyllä kauheasti, mutta ei sätki! Siinä tulee aika helposti -kele, -tana ym. sivistyssanat.

Mutta sitten niitä erikoisuuksia. Ensimmäinen pohjasta tarttunut esine oli n. 40 senttiä pitkä peukalonpaksuinen leppäpuun pätkä, jonka keskelle oli sidottu pätkä kalalankaa. Oletan, että se oli ollut verkon kohona joskus kauan sitten. Muistan kerrotun, että ennen sellaisia huomaamattomia kohoja käytettiin, jotta pitkäkyntiset eivät niitä löytäisi. Tartuntapaikka oli Hevonleuan ja Palsanniemen puolivälissä.

Seuraavan kerran tarttui jälleen Hevonleuan eteläpuolelta liki rantaa pilkkisiiman sykerö, jossa oli pilkki ilman koukkuja. Kai koukut ruostuvat herkästi olemattomiin, kuten seuraavassakin tapauksessa oli käynyt.

Se sattui Kangassaaren keskikohdalla lännen puolella parisataa metriä rannasta. Taas kuvittelin, että tulossa on jättihauki, kun painaa ja painaa. Pakko oli pakittaa venettä kunnes siima oli pystyssä. Eikä sätkinyt, mutta alkoi vähitellen nousta. Veneen reunalle tuli neulaton männyn latvus, jossa oli pahnaantuneena uistinsiimaa ja sen päässä pienehkö kelta-vihreä punaselkäinen nivelöity Rapala. Ja ilman koukkuja. Taas täytyy keksiä jokin oletus tapahtuneelle. Uistelija lienee saanut hauen tarttumaan vieheeseen, joka hauki on vetänyt vieheen pohjaan ja kiertänyt siimaa paikalle sattuneeseen hakoon. Siima ei kestänyt uistelijan vetää hakoa (ja haukea) pinnalle, vaan katkesi ärräpäiden kera. Kuka lie ollut onneton kalamies.

Neljäs sattuma tapahtui myös Kangassaaren länsipuolella. Vettä oli seitsemisen metriä. Jotain taas tarttui, mikä ei sätkinyt, mutta painoi silti aika tavalla  ja tuli vetäessä mukana. Uistinsiimani on aina vahvaa tekoa, jotta se kestäisi silloinkin, kun siihen tarttuu se järven suurin. (Sen pyytäminen motivoi ahkeraan uisteluharrastukseen.) No nyt sieltä tuli aika erikoinen 2-piikkinen rautakala. Meren rannallahan ne on 3-piikkisiä. Tämä kala oli TUKKISAKSET.  Siinä oli melko pitkä naru, joka tällä kertaa oli uppoavaa sorttia. Siihen naruun minun uistimeni tarttui. Naru oli ollut sen verran pohjasta irti. Kai tukkisakset oli jonkun mielestä ollut riittävä paino verkkokohon päähän, mutta kalamies lie tehnyt ämmänsolmun umpisolmun sijaan ja sellainenhan tunnetusti aukeaa. Miniä sai puutarhaansa uuden rautaesineen kukkien kierreltäväksi.

Viides ja viimeinen tartunta sattui Kokonsaaren pohjoispuolella, vettä n. 20 metriä. Taaskin oli tulossa iso säyseä kala. Peruuttaa piti venettä, mutta siimani kesti. Mukana tuli kiiltävä metallilieriö, pituutta n. 25 senttiä ja läpimitta n.6 cm. Päähän oli siististi hitsattu silmukka, jossa ainakin 20 m kelluvaa polyteeninarua. Kyllä kalamiehen pitäisi opetella kunnollisten solmujen teko, sillä tässä tapauksessa lieriöpaino ei ollut pohjaan juuttunut. Niin kevyt paino ei olisi myöskään pitänyt pintaan laskettuja muikkuverkkoja paikoillaan.

Nämä ovat löydökset. Kun vieheeni eivät sentään joka reissulla pohjaa rapistele, niin tuntuu, että paljon siellä varmaan tavaraa on, kun tällaisenkin määrän on ”onnistunut” bongaamaan. Poikani Juki ja Mikko harrastavat sukellusta, ja ovat löytäneet oluttölkkejä mm. Tiirinkiven eteläpuolelta ja Terrisaaren pohjoispuolelta, jossa viimemainitussa paikassa olevan karikon muodostivat ”kuplafolkkarin kokoiset kivet”. Ei ihme, jos siinä verkot juuttuivat ja repeytyivät. Enää en siihen verkkojani laske. Kaljapullon korkkeja tietenkin on myös löytynyt. Eipähän ne äkkiä lahoa.

Ihan eri juttu on se mitä tiedetään veteen vahingossa pudonneen. Niitä tarinoita lie kaikilla vähänkin enemmän järvellä liikkuneilla. Kaksi perämoottoria tiedän siellä olevan ruostumassa, toinen on Koskelonkärjen (Huuskosenniemi) pohjoispuolella. Itseltäni on mennyt vieheitä. Enemmän kuin 10 kpl. Nuorempana, kun rantojen lähellä soutelin, sain usein vieheen tarttumaan rantojen lähellä oleviin liekopuihin. Vieheinä minulla oli silloin ”Professori” tai ”Krokodil”. Veneeni perästä on verkonlaskun yhteydessä tipahtanut ainakin jakoavain ja koukunpoistopihdit.

Vielä haluaisin viestittää kaikille verkkokalastajille: vaihtakaa polyeteeninarut uppoaviin, esim. nylon- tai polyesteriköysiin. Tai jos ankkuri juuttuu, niin tehkää aiemmin mainitsemani toimenpiteet. Ettei uistelija joudu masennukseen.

Jos kertomistani ”löydöksistä” on jollakulla tietoa, mielelläni kuulisin. Puh.no. on 050 322 6779

Matti Hokka