Teksti Matti Hokka

Olen pikkupojasta saakka ollut kiinnostunut kalastuksesta ja Vesijakojärven rannalla syntyneenä, sitten mökkiläisenä ja nyt toistakymmentä vuotta vakinaisena asukkaana on kalassakäynti aina ollut vapaa-aikaharrastuksena. Alueellisesti muistoni ja tietoni rajoittuvat Selkäkaitanoiden eteläpuoliseen vesialueeseen. Siinäkin on ollut riittävästi haasteita.

Onkiminen

Varhaisimmat muistot omasta kalastuksesta on helppo ajoittaa vuoteen 1944, jolloin evakot tulivat myös Vesijaolle. Naapuriin tuli minua 5 vuotta vanhempi Virkin Keijo, joka opetti mato-onkimisen konstit. Hänen mukaansa minut päästettiin veneellä ongelle lähirannoille. Särkiä saaliskalat yleensä olivat, mutta kunnollisen kokoisia ahvenia saatiin usein, joita äiti kai mielellään laittoi ruuaksi. Vaikka Vesijaostakin mukavasti kalaa saatiin, mentiin myös ”merta edemmäs” kalaan. Metsän halki marssittiin reppu selässä talvisen tukinajotien pohjaa kilometrin matka Naukjärvelle, jossa mustat ahvensintit olivat niin nälkäisiä, että niitä nosteltiin aamupäivän aikana kymmenittäin. Syötävän kokoisia ei sieltä koskaan saatu, mutta äiti ne sintitkin kirveellä hakkasi kanojen ruuaksi. Ongenvapa haettiin jostain tiheiköstä, jossa oli ohueksi kasvaneita koivuja. Se oli kuivuttuaan kevyt käsitellä. Siima oli mustaa karhulankaa, joka samoin kuin koukku oli luultavasti ostettu joltain kulkukauppiaalta, jotka kaikenlaista rihkamaa kauppasivat.

Pilkkimistä harvoin harrastettiin. Kai reikien hakkaaminen tuuralla paksuun jäähän oli liian raskasta. Kairoista ei meillä ollut tietoakaan. Yhden varsinaisen pilkkisaaliin muistan, kun helsinkiläinen enoni jouluvierailulla ollessaan nosteli Terrisaaren kallion kupeesta pesuvadillisen paistiahvenia. Olen monesti myöhemmin yrittänyt samasta kohdasta jos jonkinlaisella pilkillä, mutta pieniä sinttejä harvakseltaan saa, jos edes niitäkään.

Vetouistelu

Vetouistelu oli harvojen harrastus.  Kela tehtiin puusta ja siima oli puuvillalankaa, jota yleisesti kalalangaksi sanotaan. Yleinen viehe oli Professori tai sen jäljitelmä Proviisori. Vaapuista ei ollut tietoakaan. Tunnettu uistelija oli Herra-Arvo, joka (jos keliä oli) lähti järvelle illalla ja palasi aamulla saaliineen, jonka hän vei Osuuskauppaan tai tiedossaan oleville halukkaille ostajille. Pimeimmän ajan hän nukkui jossain saaressa. Yleensä hän uisteli Selkäkaitanon lähivesiä, mutta muistan hänen useasti soudelleen myös koko illan Isonsaaren ja Terrisaaren välivesiä. Hän käytti myös itsetehtyä täkyuistinta. Hänen kerrottiin saavan paljon isoja haukia ja suurimmasta muistan kerrotun sen olleen yli 15 kiloa.

Omia uistelumuistoja alkaa olla vasta -50-luvulta. Jostakin syystä oli tapana kierrellä lähellä rantoja ja siksi viehe usein meni menojaan pohjaan takertuneena. Ahven oli aika usein saaliskalana. Kuhaa tai taimenta ei silloin Vesijaossa ollut. Haukea sain jopa joskus myös kauppaan vietäväksi.

Katiskat ja rysät

Katiskoja pidettiin lähinnä keväisin kutuhaukia varten ja kalaa myös saatiin. Meidän vakio katiska-paikkamme oli Nauk’ojan suulla ison kiven vierellä, jonka päältä se oli helppo kokea. Haukisaaliiden lisäksi muistan 5-kilosen mateen samasta paikasta. Myöhemmin kesällä katiskaa pidettiin jonkin kaislikon laidalla. Silloin saatiin lahnojen ja haukien lisäksi myös kookkaita säynäviä, joita pidettiin lahnaa parempana suolakalana. Niitä äitini myös savusti kasteltuun sanomalehteen käärittynä saunauunin hiilloksella.

Rysää piti setäni Niilo Hokka nykyisen kotilahden rannalla kaislikon reunassa. Se oli varmaan hyvin tehokas, sillä mieleeni on jäänyt täysinäiset rysänperät, kun setäni kävi kokemassa. Talvikatiskoja piti monikin ainakin  mateita pyytämässä. Katiskapaikat oli perimätietona ihan muutaman metrin tarkkuudella tiedossa. Oli kai opittu tuntemaan mateiden ”polut”.

Samaisella kotilahdella oli silloin vielä jäänteitä vanhasta liistekatiskasta. Sen on täytynyt olla 1800-luvun aikainen, koska isälläni ei ollut muistikuvia sen kokemisesta tai käytöstä. Sellaiset olivat ehkä hyvinkin yleisiä aikoinaan, koska muistan samanlaiset jäännökset myös Suolahden pohjukasta.

Pitkäsiima

Joka kesä laskettiin pitkäsiima muutaman kerran. Isäni kanssa meillä oli aina matosiima, joka laskettiin pohjaan. Kastemadot poimittiin sateenjälkeisenä iltana taskulampun valossa. Paras paikka oli Hokan talon rannanpuoleinen pihanurmikko, jonka ruohon lehmät pitivät lyhyenä. Siima laskettiin yleensä perjantai-iltana, käytiin varhain lauantaiaamuna kokemassa ja taas lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna. Saalis oli isoja lahnoja sekä ahvenia.

Täkysiimoja pitivät muutamat kalamiehet. Täkyruutanoita pyydystettiin mm. Korkeimmaisten lammesta valtion maalta ja myös Auttoisten Hievasen lammesta  tuotiin Vesijaolle.

Verkkokalastus

Verkkojen materiaali oli puuvillalankaa, jonka kestävyys ei kovin hyvää ollut. Koetut verkot tuotiin rannalle ja levitettiin ”vapeille” ja siinä myös kalat vasta päästeltiin verkkoa hellävaraisesti käsitellen. Kuivuttua ne oli heti puikkaroitava kokoon, ettei auringon valo niitä valkaissut. Kosteina niitä ei saanut talaan sisätiloihin viedä, jottei lahoamista olisi tapahtunut. Verkkojen korkeus oli yleensä 1 – 1,5 metriä. Isommat reiät paikattiin heti, ja jokainen kalamies osasikin käytellä ”verkkokäpyä” ja tehdä pitävät solmut.

Järven eteläpäässä ei ollut hyviä lahnan kutumatalikkoja, joten kutukalastus ei ollut laajamittaista.

Isällänikin oli pari lahnan riimuverkkoa ja ne vietiin joskus keskikesällä tuulen alapuoliseen lahdenpohjukkaan. Uskomus oli, että sieltä sai isoja lahnoja ja pitihän se jossain määrin paikkansakin. Kesäkauden ajan kalasteltiin 40 – 45 mm verkoilla ja saatiin isoja ahvenia ja särkiä, joskus hauenpuikeloita. Mateita ei kesäaikana huolittu ruokakalaksi, maistuivat kuulemma mudalle.  Se lie ollut tottakin, koska ei ollut jääkaappia, mihin heti viedä pyydyksestä otettu ja perattu kala.

Verkkokalastuksen hektisintä aikaa oli jokasyksyinen kutumuikun kalastus. Kahden miehen venekuntia oli useita ja kaikilla oli suurinpiirtein omat alueet, joilla joka vuosi verkkoja pidettiin. Isäni kalasti veljensä Eino Hokan kanssa. Seppä Heikki Vuorinen ja Jussi Heino kalastivat yhdessä ja Palsasta oli Karilan Nestori yleensä kai Herra-Arvon kanssa. Muita kalamiehiä ei ole mieleeni jäänyt.

Meidän venekuntamme kalasti alunperin Isosaaren eteläpäässä ja jopa Isosaaren lounaiskärjestä Palsanlahdelle päin, mutta sittemmin siirryttiin Messusaaren ja Keskisen Nenän väliselle alueelle. Heikki Vuorinen ja Heinon Jussi kalastivat Keskisestä Nenästä pohjoiseen ja Keskisen Nenän ja Kangassaaren välillä oli ainakin pari venekuntaa joiden miehitystä en muista. Keskisen nenän kärjelle kokoontui useampi porukka nyppimään saalista verkoista ja siinä oli aina kunnollisen kokoinen nuotio, jolla kohmeisia käsiä pääsi lämmittelemään. Puhdistetut verkot laskettiin samantien. Kotona oltiin vasta puoliltapäivin. Meille rakennettiin Messusaareen 1955 mökki, jossa oli pieni Rapid kamina. Siihen menomatkalla laitettiin tulet ja kalat voitiin nyppiä verkosta tuulensuojassa.

Verkot olivat yleensä metrin korkuisia puuvillalankaisia. Nailonverkot tulivat vasta -60-luvulla ja ne olivat jo vähän korkeampia. Verkot laskettiin aina pohjaan eikä silloin ollut merkittävää riesaa ”roskakaloista” eli ahven- ja särkisinteistä. Tämä asia on mielestäni varmin merkki kalakannassa tapahtuneesta suuresta muutoksesta. Jos nyt kutuaikana sattuu laskemaan verkkonsa pohjaan, voi olla satavarma, että saa nyppiä puoli ämpärillistä roskakalaa.  Saaliit olivat parhaaseen aikaan pari-kolme kiloa verkkoa kohden, jopa viisikin joskus. Verkon silmäkoko oli vuosikaudet 18 mm, mutta oli vuosia, jolloin sai hyvin myös 20-millisillä.

Mitä sellaisilla saalismäärillä sitten tehtiin. Kaihan muikku oli kutuajan joka päivä ruokapöydässä paistettuna tai savustettuna, mutta sitä myös yleisesti suolattiin talviaikaa varten. Isäni vei niitä sukulaisille ja muille tutuille ja myikin, jos sattui halukas ostaja kohdalle. Mädin ainakin isäni otti talteen ja se hänelle olikin suuri herkku. Lasten tavoin minullakin kai oli ennakkoluuloja enkä sitä silloin syönyt. Myöhemmin siitä on minullekin tullut herkku, joka saa joka syksy uhmaamaan kylmiä kelejä ja koviakin tuulia.

Entisaikaan ei muikkua kesällä kalastettu. Sitäkin koski uskomus, että se ei ollut hyvän makuista, syötäväksi kelpaavaa. Uskomus lie syntynyt siksi, että sitä ei oltu heti tuoreeltaan laitettu ruoaksi, vaan se oli päässyt lämpenemään. Kerrottiin, että sitä olisi keskikesällä saanut päiväsaikaan syvänteiden pohjalta. Me joskus kokeilimme, mutta harvalukuinen oli saalis. Ensimmäisenä kesäkalastuksen välivedestä aloitti setäni Niilo Hokka. Hän lisäsi yläpaulaan niin paljon kohoja, että verkosta tuli kelluva. Verkkoa laskiessaan hän kiinnitti alapaulaan parimetrisillä naruilla painoja, jotka painuivat pohjaan, mutta verkko kellui irti pohjasta välivedessä. Sikäli kuin tiedän, hän laski verkot yöksi syvänteiden rinteille. Ja sai muikkua. 60- luvulla yleistyi kesäkalastus syvänteistä nykyisen tyylin mukaiseksi, jolloin tärkeää on kokemus, millä syvyydellä plankton yöaikaan on mukun ruokalistalla.

Kuorrettakin on kalastettu aikoinaan. Isoisäni kerrottiin kalastaneen sitä tuulastuskeinolla, siis veneen keulassa olevan tervasroihun valossa. Sitä, mihin vuodenaikaan ja mistä hän kalasti, ei tullut tietooni. Joku niitä myöhemminkin kalasti, sillä äitini oli niitä joltakin saanut tai ostanut, ja muistan sen, että hän ne lihamyllyllä jauhoi ja teki kalapullia. Ja hyviä olivat  Kuorre saattaa olla runsaslukuisempi kuin muikku tälläkin hetkellä. Onhan petosaaliskalan vatsa joskus pullollaan kuorretta.

Siikaa istutettiin josku 50-luvalla ilmeisen runsaastti, sillä se oli aika yleinen 45-millisen verkon saaliskala. Esimerkiksi Messusaaren ja Isosaaren väliltä sitä saatiin. Ankeriasta samoin on istutettu ja pitkäsiimakalana sitä jonkin verran saatiin. Viimeinen tietooni tullut ankeriassaalis on 80-luvun puolivälistä.

Hajanaisia ovat muistelot. Noin 10 vuotta olen pitänyt varsin tarkkaa kirjanpitoa eri pyydystystavoilla saaduista eri kalalajeista. Sen selaamisesta on apuja esimerkiksi muikun kalastukseen liittyvistä tiedoista.

Kirjoitteli 14.5.2014 Matti Hokka